Hetki asemalla

Varkauden juna-ja linja-autoasemalla on elämässäni outo, mutta todella merkittävä vaikutus. Olen tuolla pahaisella harmaalla asemalla nuoruudessani junia odottanut todella, todella monta monituista ja omituista tuntia. Itseasiassa karkeasti ja varovaisesti laskettuna noin 225 tuntia eli hieman yli yhdeksän vuorokautta.

Asuin lapsuuteni ja nuoruuteni Heinävedellä ja kuljin sieltä Varkauteen usein jääkiekkotreeneihin junalla. Treeniaikataulut sattuivat monesti niin, että jouduin paluujunaa kotiin odottelemaan parhaillaan jopa yli kaksi tuntia kerrallaan. Ujona poikana en kehdannut muita vaivata, joten haahuilin talvisissa pakkasilloissa ympäri Varkautta ja potkin lunta asemapihaa edestakaisin. Ja mietin. Mietin asioita aivan todella paljon. Monet ajan ilmiöt jotka silloin olivat pinnalla, palaavat muistoissani tuolle juna-asemalle, kun niitä muistelen.

Kovimmat pakkaset ja VR:n dv12 dieselveturin kellertävä valonkajo, joka ilmestyi yleensä muutaman minuutin myöhässä aikataulusta, sekä sen tuoma voimakas helpotuksen tunne ovat jääneet selvimmin mieleen. Ja se vanhan vaunun patterien hohkava lämpö, kun sinne pakkasesta pääsi, voi veljet se tuntui hyvältä. Tutun konduktöörin kanssa vaihdettiin kuulumisia ja kerroin usein kuinka kausi oli sujunut. Herrasmies laski minut monesti ilmaiseksi kotiin kun saatoin välillä olla välin ainut matkustaja. En tiedä eikö hän höpöttelyltään muistanut pyytää maksua vai halusiko kenties olla omalla kauniilla tavallaan tukemassa harrastustani. Tiedä häntä, mutta tulen varmasti hänet aina muistamaan.

Aika on kullannut muistot.

Viime sunnuntaina istuin jälleen tuolla samalla pahaisella asemalla ja edellä kirjoitettua, jopa pienen liikutuksen vallassa muistelin. Aikaa noiden muistojeni ja viime sunnuntain välillä on yli kymmenen vuotta. Tällä kertaa kyseessä ei ollut kuitenkaan arkinen junan odotus vaan olin saapunut Kuopiosta linja-autolla Varkauteen ja siinä istuin kyytiä odottamassa yhdessä elämäni isoista risteyskohdista. Olin hyppäämässä kohti uutta tuntematonta.

Siinä kun ajatukset ja muistot virtasivat, tarkkailin ympäristöä jatkuvasti normaaliin uteliaaseen tyyliini. Busseja tuli harvakseltaan. Yksi Savon Linjan auto oli Jyväskylästä matkalla kohti Joensuuta. Hieman ennen juuri tämän linjan saapumista asemalle saapui mummo ja hänen lapsenlapsensa. Päättelin, että lapsenlapsi on ollut kylässä viikonlopun ja nyt on kotiinlähdön aika. Minuutit valuivat ja lapsi iloisesti höpötteli mummolleen ja mummo kuunteli lämpimästi hymyillen.

Linja-auto kääntyi aseman pihalle suoraan näkyvälle Relanderinkadulle ja lapsi vakavoitui. Hän tiesi, on aika hyvästellä. Mummon lempeys ja lämpö vakavoitui myös, mutta syveni turvalliseksi. Hän otti lapsenlapsensa matkakassin kantoon ja tarttui tätä kädestä, he lähtivät laiturille.

Linja-auto kaartoi paikoilleen ja muutama ihminen nousi kyytiin kohti Joensuuta. Mummi odotti kärsivällisesti lapsenlapsensa kanssa, että kyytiinnousuhässäkkä laantuu ja kuski pystyy keskittymään pieneen matkustajaan. Syvä rutistus, ohjeistukset kuskille, vielä lempeä katse perään ja mummi kävelee takaisin asemapihalle asemarakennuksen viereen. Seuraan sivusta tapahtumien kulkua, jälleen pienen liikutuksen vallassa. Ajattelen, että mummi hyppää autoonsa ja lähtee ajelemaan kenties kotia kohti, mutta ei. Mummi on rakastava, huolehtiva ja sydämen viisas ihminen.

Hän jää vankkumattomasti seisomaan tismalleen samalle paikalle, jossa hän viisi minuuttia aikaisemmin odotti saapuvaa linja-autoa lapsenlapsensa kanssa ja jää vilkuttamaan liikkeelle lähtevälle linja-autolle. Lapsenlapsensa etupenkillä kuskin lähellä istuen hymyillen vilkuttaa takaisin ja lempeä hymy kasvoillaan mummi lausuu vielä kuiskaten viimeiset heipat. Linja-auto kaartaa Relanderinkadulta Joensuuntielle ja mummi edelleen seisoo tuossa aseman pihalla hetken vielä bussin hävittyä maahan tuijottaen, ennen kuin poistuu arvokkuutta ja rakkautta huokuen paikalta.

Minä olen liikutuksen vallassa ja kätken tämän ohikiitävän hetken muistoihini tuolta pahaiselta Varkauden juna-asemalta tuhansien muistojen ketjuun mukaan.

Niin kuin olen kirjoittanut aiemmin, että isomummot ja mummot ovat opettaneet minulle valtavasti kauneuden näkemisestä, he opettavat myös aidosta välittämisestä.

Tuo oli minulle, ulkopuoliselle tarkkailijalle todella voimakas hetki. Tällä tavoin ainakin minulle usein merkitykselliset muistot muodostuvat ja ne usein linkittyvät vahvasti erilaisiin paikkoihin. Tämän takia rakastan lentoasemia, juna-asemia, satamia ja linja-autoasemia. Ihmiset kukin kantavat tarinoitaan ja virtaavat elämässä eteenpäin. Toiset tulevat, toiset lähtevät.

Kaikki ovat tarinat mukanaan matkalla jonnekin. Niin minäkin.